Olipa kivaa, kun sataa lunta! Ahdistuskin hävisi ja pitkästä aikaa on hyvä mieli! Voi kunpa tämä lumi pysyisi pitkään.

Monet ihmiset rakastavat kevättä. Luonto herää, linnut palaavat ja kaikkea muuta paskaa.. Minä en ole koskaan huomannut niitä ihania asioita keväässä. Minä huomaan likaiset ikkunat, hiekan sisällä, kuraa joka puolella, lumen alta paljastuneet koiranjätökset ja sen, että mikään ei ole taaskaan muuttunut ja vuosi on vierähtänyt. Tykkään talvesta, kun lumi on valkoista ja kaunista. Sitten tulee kevät ja lumi muuttuu likaiseksi. Samalla lailla, kun lumet kevään lähestyessä tippuvat katolta, valahtaa minun mieleni maihin.

Olen ollut masentunut joka kevät, muistaakseni tämä alkoi joskus seiskaluokalla. Tämä on siis 16. kevät masennusta. Siihen ei löydy syytä, mutta yleensä se iskee keväisin. Ja se tulee päälle ihan näin *naps*. Sitä ei voi estää, uskokaa pois, olen kokeillut kaikkea. Sitä ei voi hoitaa, kaikenlaista on kokeiltu. Sitä ei voi helpottaa, siihen ei auta muu kuin aika. Se täytyy vain kärsiä. Mutta se aika, kun odotan, että olo helpottaisi, on yhtä kärsimystä. Päätin alkaa kirjoittamaan blogia, ihan omaksi huvikseni, koska en jaksa lähteä depressiohoitajalle enää itkemään eikä ketään kiinnosta kuunnella enkä halua siitä puhuakaan. En valitettavasti ole mikään Runeberg, eikä jutuissani luultavasti ole kovinkaan sisältöä, mutta toisaalta, itsellenihän melkein kirjoitan. En ketään varten. 

Minä näin unta, että olin juna, tai että olin junassa joka olin minä itse tai jotain sekavaa, mutta minusta se oli hyvin kuvaava uni. Juna meni raiteiltaan. Ei kokonaan, vaan sillälailla, että se raahautui vaivalloisesti eteenpäin, kipinät lenteli. Niinkuin junan raiteen toinen puoli olisi yhtäkkiä kaventunut merkittävät pari senttiä, eikä juna enää sovi raiteille. Vauhti hidastui, eteenpäin liikkuminen oli vaivalloista. Eteen tuli tunneli ja juna liikkuessaan siellä osui tunnelin reunoihin, kunnes ei enää  voinut liikkua ja siihen tunneliin se jäi. Oli siinä unessa kaikkea muutakin jännää, mutta tuo symbolinen merkitys sillä minulle varmaan oli. 

Sellaistahan se masennus on. Sitä aikansa koittaa jaksaa eteenpäin, kunnes ei enää vaan jaksa ja vajoaa pimeään tilaan, jonka loppua ei näy. Virta loppuu ja käy vara-akulla. Sillä minä jaksan tehdä lapsille ruokaa ja syöttää pienimmän. Jaksan pukea päälle ja pyörittää pesukoneet. Jaksan pelata pleikkaa. Vaihtaa pienen vaipan, hoitaa rutiininomaisesti arkiaskareet, ne tärkeimmät. Jos teenkin jotain ylimääräistä, pakotan itseni lakaisemaan lattian, se on niin henkisesti voimia vievää, että sen jälkeen olen aivan loppu. 

Kun on lapsia, kuten minulla, ei masennus ole sitä, että makaa sängyssä. Ei auta mikään, pakko on nousta ylös ja toimia. Ehkä joku voisi sanoa, ettei silloin ole masentunut. Ennen lapsia minä vain nukuin, tiedän senkin puolen, ettei jaksa avata edes silmiään. Teen arkijutut, mutta olo on turta, en ole oikein läsnä. Olen kuin zombie. Tai sitten olen raivoava tai itkuinen. Joskus kun olen pienimmän kanssa kahdestaan kotona, havahdun siihen, etten ole puhunut sille mitään moneen tuntiin.. Minun käy toisinaan lapsiani sääliksi. Selitin tyttärelleni, että huusin hänelle, koska äitillä on päävika. Tyttö kysyi, että miksi sitten olet tehnyt lapsia. Sepä oli hyvä kysymys. Niin, onhan minulla mieskin. Ihana mies onkin. Ei vaan ole koskaan ymmärtänyt masennustani, eikä osaa auttaa, päinvastoin osaa pahentaa oloani kummasti. Ei siitä miehestä ole mitään hyötyä keväisin. No, tästä lisää kun jaksan kirjoittaa lisää.